Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

tiistai 10. lokakuuta 2017

Saulin ja Jennin odotettu lapsi

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio ovat ilmoittaneet odottavansa perheenlisäystä.
Kiihkeä keskustelu on jo levinnyt hallitsemattomasti joka suuntaan. On ehdoteltu tytölle ja pojalle nimiä, onniteltu sydänten kanssa, lähetetty pikku töppösiä ja riemuittu kuninkaallisen synnystä tasavaltaan. Ensi kertaa historiassamme istuva presidentti saa perheenlisäystä.
Vastapainoksi on muistutettu, että elämme tasavallassa, joten nuo prinssit ja prinsessat voi jättää pois. On myös muistuteltu sekä isän että äidin iästä. Ja mitä sitä yhdestä lapsesta kohkataan, kun maailmassa kuolee lapsia nälkään ja nälän aiheuttamaan heikkouteen?
Puolesta ja vastaan, minkä sille mahtaa. Tulevan lapsen vanhempien asema johtaa siihen, että asia on väistämättä julkinen.
Toisaalta on hyvä muistaa, että lapsen saanti on ennen muuta presidentin ja hänen puolisonsa yksityisasia. Heillä on oikeus asettaa rajat sille, miten paljon julkisuutta he haluavat. Hyväntahtoinenkin intoilu voi rasittaa kohdehenkilöitä, pahantahtoisesta puhumattakaan. Aina kun on myös niitä, jotka sydämensä mustuudesta tuovat esiin pimeimmän puolensa tuotoksia.
Maailmassa on hirmuinen määrä kärsiviä lapsia, se on totta. Heidän osansa ei kuitenkaan hetkahda puoleen eikä toiseen sen mukaan, iloitaanko tämän yhden lapsen odotetusta syntymästä vai ei. Ei ole keneltäkään pois, jos hänelle toivotaan onnea ja siunausta koko elämän taipaleelle.
On vaikea kaikilta puolin kuvitella, millaista on elää olojamme ajatellen superjulkkisten lapsena. Luotan siihen, että Jennillä ja Saulilla on kykyä antaa lapselleen hyvät eväät elämää varten. Tällä en tarkoita vain aineellista puolta.
Jumala siunatkoon tätäkin pientä!

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ketä sukupuoleen vivahtava virkanimike häiritsee?

Myös kirkossa on nimikkeitä, joissa vilahtaa sukupuoleen viittaava osa. Niitä Aamulehti on käynyt siivoamaan pois koko yhteiskunnasta.
Kirkossa tunnetuin "ongelmanimike" on kirkkoherra. Nimike on keskiaikainen. Ruotsalaiset livahtivat aikanaan ongelmasta vaihtamalla herran paimeneen (-herde).
Tunnustan olevani kai sen verran kalkkis, ettei minulla ole mitään vaikeutta puhutella rouva kirkkoherroja, joita myös omassa hiippakunnassani on. Heidän määränsä kasvaa, kun papisto on nopeasti naisistunut.
Kielessämme on vakiintunut titulatuuri puhutella rouvaksi myös neitejä tietyissä tilanteissa. Rouva maaherra (vaikka heitä ei enää ole), rouva alikersantti, rouva ministeri, rouva kirkkoherra.
Jos nyt vängällä pitäisi kirkkoherrasta päästä, niin kai siitä jokin johtava pastori tulisi. Jotenkin aika kummalta se tuntuisi, mutta aikaa myöten kaikkeen tottuu.
Tosin en vieläkään ole täysin sinut seurakuntamestarien nimikkeen kanssa. Miksi kaunis keskiaikainen nimike suntio piti siivota pois? Tunnen monia aivan upeita alan edustajia, mutta taidan enimmäkseen sanoa heitä suntioiksi. Vielä ei kukaan ole suuttunut, mutta pari on korjannut oikean nimikkeen.
Diakonissa on jotenkin feminiinin oloinen päätteeltään. Toisaalta senkin koulutuksen on myös joukko miehisiä miehiä läpi käynyt. Diakoni voi olla mies tai nainen. Diakonian viranhaltija (dvh) on neutraali, mutta jotenkin jo vähän kömpelömpi ilmaus.
Kirkolliset päättäjät ovat jo kauan olleet luottamushenkilöitä.
Edelleen kuitenkin kyselen, keitä sukupuoleen vivahtavat nimikkeet oikeasti häiritsevät? Mitä muutoksella voitettaisiin?

tiistai 12. syyskuuta 2017

Otetaan lusikka kauniiseen käteen

Rakas kirkkomme on avioliittolain soveltamisen kanssa kiusallisessa tilanteessa. Pasuuna on pyrkinyt antamaan selvän äänen, mutta se ei vastaa kansan enemmistön oikeustajua. Kun toinen puoli taputtaa käsiään ja toteaa hyvä, hyvä, on pysytty opissa ja perinteessä, kokevat toisen ääripään ihmiset asian aivan eri tasolla ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksenä, jossa perinteinen linja piirretään synkin värein syrjijäksi.
Piispainkokouksen avauspuheenvuorossaan piispa Simo Peura näyttää pohtineen tätä ja murehtineen polarisaatiota: ääripäät etääntyvät toisistaan, kaivavat poteronsa ja kuulevat hyvin huonosti toisen pään viestejä.
Kiusallista on, että kirkon sisäpiirin ulkopuolelta katsoen tilanne näyttää kestämättömältä ja saa jopa tragikoomisia piirteitä. Aika kuluu, kirkon käytännöt ovat virallisesti ennallaan, mutta rohkeat papit/rumasti yli aisan potkijat (tarpeeton ylipyyhitään) ovat vastanneet kansan huutoon ja vihkineet.
Nyt sitten jotkut tuomiokapitulit joutuvat ottamaan kantaa. Ei mikään helppo asia. Kirkon perinteinen opetus ja piispojen antama ohjeistus ovat selviä, mutta jos tuomioita rapsahtaa, alkaa huuto siitä, miten valtakunnan lain mukaan toimiminen voisi olla rangaistava teko. Tai että inhimillisyyden pitää olla ykkösasia.
Miten tästä eteenpäin?
Prof. emerita Eila Helanderin piispainkokoukselle antama selvitys pitää sisällään monenlaista pohdintaa. Mahdollinen tie edetä olisi se omantunnonratkaisu, että saman sukupuolen pariskuntia vihkimään valmiit papit saisivat sen laillisesti tehdä, mutta ketään ei siihen pakotettaisi.
Kuulostaa nytkähdykseltä eteenpäin, olkoonkin, että juridiikan periaatteisiin tuollainen harkinnan tai omantunnon vapaus taitaa istua huonosti. Lakiteksti kun yleensä on kyllä tai ei, ei siltä väliltä.
Myöhemmin, ehkä hyvinkin pian arvioidaan tämän hetken päättäjien ja toimijoiden viisautta tai sen puutetta.
Deus ex machinaa ei ole luvassa. Olisiko henkilökohtaisella tasolla hyväksi opetella kuuntelemaan toisin ajattelevia ja edes yrittää ymmärtää hänen perusteitaan torjumatta niitä suoraa päätä?

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Terveisiä rippikoulousta

Rippileirin päiväohjelma virsien sanoin:


- Nyt ylös, sieluni (herätys)
- Taas alkaa kiitoksella (hartaus)
- Nyt silmäin alla Jeesuksen (aamupala ja muut ruokailut)
- Suo, Jeesus, paras opettaja (oppitunnit)
- Ylitse kaikkien rajojen (lentopalloa)
- Annoit, Herra, tehtävän (ryhmätyöt)
- Monin kielin keskeltämme (iltaohjelma)
- Yö joutuu etehemme (iltatoimet)
- Vaiti kaikki palvokaamme (hiljaisuus)



(En muista, mistä alkuperäinen idea on pari vuotta sitten tullut, mahdollisesti Pastorit-palstalta. Olen sitä pyrkinyt jalostamaan...)

tiistai 15. elokuuta 2017

Arkkipiispaksi halukkaita

Tiesittekö, että ainakin nämä kolme aikovat arkkipiispaksi?


Seuratkaa heitä!


Uuno Kutvonen, 56, on Patajärven kirkkoherra, asessori, rotary ja metsästysseura Kiima-Karjun jäsen. Virkaura on ollut nouseva apupapista alkaen. Hetero ja naimisissa ensimmäisessä avioliitossa. Arveluttavaa, että ei ole tuominnut julkisesti serkunkumminkaimaansa, jota epäillään homoudesta.


Marjatta Teräsniska, 58, on asiantuntijatehtävissä Pielavedellä, Botswanassa ja Burkina Fasossa. Hän on tutkinut käymäläkulttuurin kristillisiä konnotaatioita kehitysyhteistyön viitekehyksessä. Naimaton ja vankkakuntoinen. Hyvät hampaat. Hymyilee kuin entinen ulkoministeri.


Päivi Päkäläinen, 55, Juustokedon lähiöpappi, on nuoren polven suosikkiehdokas. Hän on sanoittanut kuusi Nuoren seurakunnan veisua ja antanut pyytämättä lukemattomia lausuntoja skaalalla piparkakuista rippikoulusuunnitelmaan. Twiittailee. Väitellyt Martti Lutherin naiskäsityksestä. Eronnut, kaksi lasta, joista toinen saanut sakot viritetystä moposta.
--
Voitte henkäistä helpotuksesta. Ei heitä ole edes olemassa saati että olisivat virkaan kannattajayhdistyksen avulla ilmoittautuneet.


Jotkut muut ilmoittautuvat. En arvaile, ketkä.


Sydämestäni toivon, että heitä ehdokkaina kuvataan toisessa sävyssä kuin yllä. Asiallisuutta ja hienotunteisuutta kehiin, kiitos.


P.S. Jos joku täyskaima on, ilmaisen pahoitteluni. Mahdolliset yhteydet todellisiin ihmisiin eivät missään tapauksessa ole tarkoituksellisia.

maanantai 7. elokuuta 2017

Mistä uskonnossa on kysymys?


Eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä, joskaan kaikki nämä eivät koske kaikkia. Klassinen buddhalaisuus ei edellytä jumalaa tai jumalia. Joskus taas pitää miettiä, onko kyse uskonnosta vai elämänfilosofiasta.

Mutta jotakin tämäntapaista eri uskonnoista voisi koota:

  • Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan parempaan (taivas, paratiisi, Abrahamin helma, nirvana)
  • Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei ole aivan sitä, mitä pitäisi olla (synti, rikkomukset, epätäydellisyys, vääryyksien korjaus, oikaisu, kosto)
  • Unelma paremmasta tulevaisuudesta, josta esim. epätäydellisyys, rikkinäisyys tai synti on poissa
  • Olemassaololle etsitään tarkoitusta tai mielekkyyttä

Kysymykset ovat ihmiskunnan yhteisiä, mutta vastauksissa riittää kirjoa. Monissa idän uskonnoissa keskitytään mietiskelyyn, itsetarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Voidaan vapautua jälleensyntymisen pakosta, vaipua tyhjyyteen.

Toinen yleinen piirre on esi-isien tai heidän henkiensä kunnioitus. Usein siihen liittyy pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen.

Myös juutalaisuutta voi luonnehtia lakiuskonnoksi, joskin lain noudattamista ei useinkaan koeta taakaksi vaan etuoikeudeksi.

Juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa toki myös mietiskellään, mutta nähdään samaan aikaan tarve muutokseen, joka ei ole vain sisäistä ihmistä koskeva. Vääryydet on oikaistava ja ehkä koko yhteisön muututtava.

Kristinusko nykymuodoissaan uskoo sosiaaliseen vastuuseen ja kehotteluun, mutta on uskontoja tai niiden äärisuuntia, joissa pakottaminen jopa väkivallalla katsotaan oikeaksi.

Monoteististen (yksijumalaisten) uskontojen voima – ja joskus vamma – on käsitys siitä, että kun oma Jumala on se ainoa oikea, ovat muut vääriä. Tästä voi seurata hankalia uskontojen välisiä suhteita.

 

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Yhteisö auttaa - myös takametsien unohdettua kansaa

Perussuomalaisten puolue otti ja jakaantui. Saa nähdä, mihin kehitys johtaa. Useinkaan poliittinen jako ei johda kasvavaan menestykseen, vaan pettymysten kautta kuihtumiseen. Mielessä väikkyy vennamolaisen SMP:n kohtalo 1970-luvulla. Syntyi Suomen kansan yhtenäisyyden puolue (SKYP), toistakymmentä edustajaa – ja pian muisto vain.
Unohdettu kansa, takametsien miehet ja eri tavoin köyhät tarvitsevat varmasti aina kanavan, jolla saada äänensä kuuluviin.
Olen kirkkoamme miettinyt samaan suuntaan. Erityisesti konservatiivit ovat ääneen kyselleet, jakautuuko kirkko.
En niinkään usko, että jakautuu. Sen sijaan tapahtuu hapertumista monelta reunalta. Pettyneet valuvat pois. Toinen poistujien joukko koostuu niistä, joiden elämässä usko tai ainakaan organisoitunut uskonnollisuus ei enää löydä kosketuspintaa.
En harrasta syyllisten etsintää ja nimeämistä, koska se harvoin auttaa mihinkään.
Sen sijaan tunnen syvää surua siitä, että kirkkoni on kuin sorvissa, jossa joka kierros pyyhkäisee pienemmäksi.
Ei uskontokunnan arvo perustu jäsenmäärään. Ei ainakaan aina uskottavuuskaan.
Mutta jos ajatellaan kirkon monia tehtäviä, niiden hoito vaikeutuu sitä mukaa kuin väki vähenee. Mistä vastuunkantajat? Mistä palkanmaksajat? Mistä kanavat vaikkapa takametsien miesten, unohdetun kansan ja eri tavoin köyhien ääneksi?
Olen edelleen siinä käsityksessä, että kirkko on äärettömän tarpeellinen instituutio. Arvostettu opettaja tiedekunnassa kysäisi, montako seurakunnatonta kristittyä Uudessa testamentissa on. Apostoleillakin oli seurakunta, joka Kristuksen asialle lähetti.
Vaikka yksilö on miten muodissa, haluan lämmöllä puhua yhteisöjen puolesta.