Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

perjantai 5. tammikuuta 2018

Töitä nuorille

Osa työtäni on etsiä sopivia pappeja seurakuntiin ja vastaavasti papeille ja maistereille töitä seurakunnista.


Työ on ollut hauskaa ja antoisaa.


Nyt siinä on vuosi vuodelta kasvanut surullinen lisämauste.


Maisterijono kasvaa eikä pappisvihkimystä voi antaa, kun ei ole varmuutta kuuden kuukauden työpaikasta.


Samaan aikaan virkani puolesta esittelen viranhoitomääräyksiä jo eläkeläisten joukkoon siirtyneille, kun ei muitakaan ole käytettävissä.


Täällä raukoilla rajoilla kun ei ole käytännössä juuri lainkaan muuta pappireserviä, jota ottaa palvelukseen.


Kun sitten vaikkapa joku sairastuu tai jää eläkkeelle, etsitään muutaman kuukauden sijaista, jota ei ole. Niinpä seurakunta joko säästää toimimalla vajaalla tai sitten otetaan työhön reipas eläkeläinen.


Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole mitään eläkeläisiä vastaan. Itsekin liityn joukkoon vielä tämän vuoden puolella. Monella heistä on huikea kokemus ja hiljainen tieto, sydämen halua ja kutsumus kai hautaan saakka. Yhä paljon annettavaa.


Silti tunnen, että jossakin mättää, kun viisi vuotta akateemisesti opiskelleet nuoremmat pyörittelevät peukaloitaan ja emeritus eläkevaarit ja -muorit paiskivat töitä.


Teologit ovat niin kilttiä porukkaa, ettei siellä maisterien joukossa näy kapinalipun heiluttajaa. Ehkä jonkun pitäisi. Olisi kutsumus, olisi virallisesti todettu sopivuus alalle, olisi tutkinto - vaan vihkimystä ja työtä ei siunaannu läheskään kaikille.

tiistai 12. joulukuuta 2017

Työn sankarit - ja järkevät ihmiset

Työni puolesta saan seurata satojen pappien viranhoitoa ja jossakin määrin muitakin vaiheita. Enimmäkseen mukavaa, vastuuntuntoista ja työnsä tosissaan ottavaa väkeä.
Ehkä juuri tunnollisuudessa ja työhön innostumisessa on vaara, josta ei paljon puhuta.
Tarkoitan väärää työn sankaruusihannetta.
Pappi voi kuvitella, että hänen täytyy saada – jos ei nyt koko maailmaa – ainakin oma seurakuntansa kaikin puolin hyvään kuntoon. Hän säntää sinne ja tänne, kuuntelee kaikkia, on kaikille mieliksi, tekee yli voimiensa. Unohtaa levon ja vapaa-ajan, pian perheensäkin.
Jonkin aikaa tuota mielettömyyttä kestää. Joku vahva pitkäänkin.
Mutta jossakin vaiheessa tulee romahdus.
Yli voimien ei kenenkään pidä rehkiä, ei ainakaan elämäntapana.
Olisiko aika riisua näitä palveluammatteja sankarimyyteistä? Voisivatko kirkkoherrat ja rovastit olla niin vahvoja, että kertovat nuoremmille heikkoudestaan ja siitä, että aina ei tarvitse jaksaa?
Sapatti lienee maailman vanhin vapaa-aikasäädös. Jos Isä Jumala lepäsi, pitäisi meidänkin ymmärtää se tehdä.
Olen tässä kirjoittanut papeista, mutta sama tauti vaivaa muitakin ammattiryhmiä, erityisesti työajattomia.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Yritän ymmärtää uskoa

Leikin ajatuksella, että poimisin pari asiaa, joissa kristinusko eroaa muista uskonnoista. Väistämättä kyse on likiarvoista ja poikkeuksia on.
Ensiksi Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan.
On paljon uskontoja, joissa jumalat ehkä jotenkin sietävät ihmiskuntaa, mutta eivät rakasta. Heitä voi lepytellä ja suostutella, mutta takeita onnistumisesta ei ole. Toisaalta joku reipas hahmo voi olla jumalan tai jumalten suosikki, mutta ei koko populaatio. Saati syntinen ihminen, joka ei jumalista välitä. Hän joutaa pois.
Toiseksi ihmisten keskinäinen rakkaus.
Antiikissa kristityt olivat äärimmäisen kummaa porukkaa. Hoitivat sairaita ja vammaisia, kävivät pelastamassa hylättyjä lapsia. Vähemmällä olisivat päässeet tekemällä kuten muutkin. Jokin sisäinen palo sai kuitenkin toimimaan toisin. Olisiko se taju sitä, että niin Jumalankin silmissä kallista on se, minkä ihminen luonnostaan hylkäisi? Kaikkivaltias kätkeytyy vastakohtaansa: voima heikkouteen, valo pimeyteen. Kun ihminen ajattelee toista ihmistä eikä vain itseään, alkaa maailma muuttua.
Kolmanneksi realistinen minäkuva.
Tämä on näistä hankalin määrittää. Niin herkästi lipsutaan kultaiselta keskitieltä joko tolkuttomaan itseihailuun tai itsesäälin suohon. Lallatellaan läpi elämän tai murehditaan ilo pois. Jossakin sillä välillä on ihminen, joka osaa arvostaa vahvuuksiaan, mutta tuntee myös heikkoutensa; joka usko, toivoo ja rakastaa. Ei tarvitse sammuttaa elämänjanoa kuten idän uskonnoissa, mutta ei myöskään näännyttää itseään palvontamenoilla tai vaadituilla teoilla.
Neljänneksi usko yllättää.
Vaikka miten viisaita pohtisi, uskossa on aina myös se puoli, joka ei järjelle avaudu. Tulee kolhuja ja riemuja elämän tiellä. Hurskas voi kärsiä ja jumalaton menestyä – tai päinvastoin. Vastoinkäymiset eivät välttämättä jalosta meitä lainkaan – mutta äkkiä siellä pimeydessä onkin valoa.
Uskon tuota ominaisuutta on luonnehdittu anekdootilla, jonka mukaan kristitty etsii pimennetystä huoneesta mustaa kissaa, jota siellä ei ole. Mutta sitten sieltä kajahtaa huuto: - Löysin sen!

perjantai 1. joulukuuta 2017

Hyvä kampanja


Me too! Tuon voisi ehkä kääntää ”Koskee se minuakin”. Amerikasta alkanut kampanja on saanut melkoiset mittasuhteet. Yksi ja toinen julkisuuden henkilö on huomannut pallinsa tutisevan ja hyllytyksen uhkaavan, kun on tullut käpälöityä tai käyttäydytty muuten sopimattoman seksistisesti.


Tietenkin muotiin tullut kampanja voi johtaa myös aiheettomiin ilmiantoihin ja muihin ylilyönteihin. Niitä on syytä varoa. Kuitenkin pääasia on kirkas ja hyvä: vihdoinkin on puututtu kauan jatkuneeseen ilmiöön, joka loukkaa syvästi yksityisyyttä ja ihmisarvoa. Jokaisen ihmisen tulee saada itse vapaasti päättää, kenet laskee lähelleen – ja kuinka lähelle.


Itseäni suojelevat ainakin ulkonäkö, koko ja ikä. Vuosia sitten sain häiriköt kaikkoamaan klassisella tavalla, uskosta puhumalla.


Me too ei koske vain julkisuuden henkilöitä. Arkielämässä kuulee tuon tuostakin tilanteista, joissa on lipsuttu tai harkiten rymistelty yli sopivaisuuden rajojen.

Se mikä minua nyppii, on heti ilmaantuva ymmärtäjien ja puolustelijoiden joukko, jos asiattomuuksiin puuttuu.


– Sehän oli vain leikkiä.

– Pena tekee noin kaikille.

– Etkö ole imarreltu, kun olet niin vetävä?

– Pihtari!


Täysin epäloogista on, että naista, joka sanoo EI, nimitetään sen jälkeen huoraksi.


Helsingin Sanomissa 20.11.2017 sivulla B5 brittiläinen rockartisti Morrissey puolustelee Kevin Spacey -nimistä näyttelijää:


– Ei ole uskottavaa, että hän olisi ahdistellut kotonaan 14-vuotiasta poikaa. Tämä on naurettavaa. Spacey on 26 ja poika 14. Ihmettelen, missä pojan vanhemmat olivat. Ihmettelen myös eikö poika tiennyt, mitä voi tapahtua.

Minusta Morrisseyn lausunto on käsittämätön ja uhria syyllistävä.


Toinen käsittämättömyys on tuore oikeuden päätös Suomesta. 23-vuotias mies oli houkutellut 10-vuotiaan tytön ulkovarastoon ja maannut tämän. Oikeus vapautti tekijän raiskaussyytteestä, koska tytön ei voitu osoittaa riittävästi vastustelleen. Hänessä ei ollut tarpeeksi mustelmia.


Hei haloo. 10-vuotias tyttö 23-vuotiasta miestä vastaan! Mitä siinä tilanteessa uskaltaa vastustella? Tai kuka 10-vuotias tyttö haluaa, että aikuinen nai häntä?

Kuka tahansa uhri voi olla hyvin arka puhumaan tapahtuneesta. Häntä ei pidä hyssyttää tai torua hiljaiseksi vaan rohkaista puhumaan kipeä asiansa.

Vain asioihin oikeasti puuttumalla saadaan sopimaton käytös kitkettyä ja tekijät vastuuseen.

 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Ei aina käy niin...


Ennustaminen ei ole mikään helppo juttu. Aina kun tulee eteen muuttujia, joita ei osata ennakoida.

Useimmissa ennusteissa on se perusheikkous, että kehityksen uskotaan jatkuvan suunnilleen entiseen tapaan. Korkeintaan kehityksen nopeutta arvioidaan, mutta suunta olisi sama kuin senhetkinen tai lähimenneisyyden kehityssuunta.

Mutta sitten tulee jokin arvaamaton tekijä, joka saa ennusteen menemään metsään että rytisee.

Kuvitellaanpa, että joku olisi tehnyt ennusteita vuonna 1880. Miltä maailman suurkaupungit näyttäisivät runsaan sadan vuoden päästä?

Vastaus: Suunnattoman ongelman muodostaisi hevosen lanta, jolle ei kerta kaikkiaan löydy varastotilaa ja jonka pois kuljettaminen olisi kohtuullisin kustannuksin mahdotonta.

Tai tuoreempi tapaus 1950-luvulta. Sarjakuvasankari Flash Gordon seikkailee tulevaisuuden avaruudessa ja kohtaa erilaisia kulttuureita. Jotakin operaatiota varten hän murtautuu vihollisen hermokeskukseen ja alkaa selata siellä arkistokortteja…  

Ei tullut piirtäjälle mieleen ajatella, että tiedon taltiointiin ja käyttöön voisi kehittyä parempia keinoja kuin paperiarkistot. Tietokone muutti käytännöt siinä missä automobiili vei enimmät hevoset kaupungeista.

Kirkon tulevaisuutta maalaillaan nyt synkin värein. Olisiko peräti syntymässä piruja seinille?

Mutta entäpä jos siinäkin tulisi eteen odottamattomia muuttujia, asioita, joita emme vielä näe, mutta jotka muuttavat kehityksen suuntaa?

Entäpä jos joku kellokas hoksaa julistaa, että on vanhanaikaista erota kirkosta? Ole sinä rohkea ja käänny vastavirtaan! Tee tosi iso teko, liity kirkkoon!

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Mitä sitä nyt puhumaan


Ulkomaan elävä istui suomalaisessa kahvilassa ja katseli, miten asiakkaat asettuivat. Jokainen omaan pöytäänsä, korkeintaan pariskunta tai yhdessä tullut porukka samaan pöytään.

Miksi ihmeessä tuo etäisyys?

Miksi ihmiset eivät halua mennä toistensa lähelle, tutustua ja jutella?

  • Kun se ei täällä ole tapana, hänelle selitettiin.

Erääseen perheeseen tuli yhdysvaltalainen AFS:n stipendiaatti asumaan. Talon nuoret tekivät koulutehtäviä hiljaisuuden vallitessa. Amerikan veli makoili sohvalla ja ihmetteli.

Lopulta hänen oli pakko kysyä:

  • Miksi te ette puhu mitään? Oletteko riidoissa keskenänne?
  • Täh? tuli perisuomalainen vastaus.

Kaukaa tullut määräaikainen perheenjäsen koki vihamielisenä, jopa uhkaavana sen, että oltiin lähekkäin mutta hiljaa.

Vieraan voi olla vaikea ymmärtää hiljaa olon perinnettämme.

Suomalaisuuteen kuuluu, että kaksi ihmistä voi vaikka punakoina ähistä saunan terassilla, mutta sanaakaan ei tarvita. On ihan hyvä vain olla. Sen se toinen tietää sanomattakin.

  • Ähh….

tiistai 10. lokakuuta 2017

Saulin ja Jennin odotettu lapsi

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio ovat ilmoittaneet odottavansa perheenlisäystä.
Kiihkeä keskustelu on jo levinnyt hallitsemattomasti joka suuntaan. On ehdoteltu tytölle ja pojalle nimiä, onniteltu sydänten kanssa, lähetetty pikku töppösiä ja riemuittu kuninkaallisen synnystä tasavaltaan. Ensi kertaa historiassamme istuva presidentti saa perheenlisäystä.
Vastapainoksi on muistutettu, että elämme tasavallassa, joten nuo prinssit ja prinsessat voi jättää pois. On myös muistuteltu sekä isän että äidin iästä. Ja mitä sitä yhdestä lapsesta kohkataan, kun maailmassa kuolee lapsia nälkään ja nälän aiheuttamaan heikkouteen?
Puolesta ja vastaan, minkä sille mahtaa. Tulevan lapsen vanhempien asema johtaa siihen, että asia on väistämättä julkinen.
Toisaalta on hyvä muistaa, että lapsen saanti on ennen muuta presidentin ja hänen puolisonsa yksityisasia. Heillä on oikeus asettaa rajat sille, miten paljon julkisuutta he haluavat. Hyväntahtoinenkin intoilu voi rasittaa kohdehenkilöitä, pahantahtoisesta puhumattakaan. Aina kun on myös niitä, jotka sydämensä mustuudesta tuovat esiin pimeimmän puolensa tuotoksia.
Maailmassa on hirmuinen määrä kärsiviä lapsia, se on totta. Heidän osansa ei kuitenkaan hetkahda puoleen eikä toiseen sen mukaan, iloitaanko tämän yhden lapsen odotetusta syntymästä vai ei. Ei ole keneltäkään pois, jos hänelle toivotaan onnea ja siunausta koko elämän taipaleelle.
On vaikea kaikilta puolin kuvitella, millaista on elää olojamme ajatellen superjulkkisten lapsena. Luotan siihen, että Jennillä ja Saulilla on kykyä antaa lapselleen hyvät eväät elämää varten. Tällä en tarkoita vain aineellista puolta.
Jumala siunatkoon tätäkin pientä!