Olen törmännyt moneen ihmiseen, jolle synnin ja armon akseli
on aivan vieras. Ei ole kosketuspintaa, ei tunnisteta.
Sen sijaan voidaan ajatella onnistumisen ja epäonnistumisen
termein. Nyt ei mennyt putkeen. Tuli jotain
häikkää. Oli aika päheetä ja kävi munkki.
Onnistumisen tai epäonnistumisen takana nähdään erilaisia
asioita kuin perinteisessä uskonnollisessa kielessä. Oli tai ei ollut tuuria.
Pitäisi hioa tekniikkaa, niin kaikki skulaa. Tuli häiriötekijöitä.
Tällainen vuosikymmenen sisällä eläköityvä pappi jää joskus
ymmälle, kun yhteistä kieltä ei aina löydy. Miten selittää armon, jos
minkäänlaista synnintuntoa ei ole? Tai Jumalan rakkauden, jos ainoat mielikuvat
rakkaudesta liittyvät rakasteluun?
Jos liityn keskustelukumppanin kieleen, huomaan olevani osin
vieraalla maaperällä. En myöskään tunne saavani asiaani perille. Jompikumpi tai
molemmat jäävät miettimään, mitä toinen oikeasti tarkoitti.
Ratkaisu tuskin on siinä, että uskonnollista kieltä
alettaisiin erityisesti opettaa.
Parempi ratkaisu olisi ymmärtää elämää ja muuttuvaa
maailmaa, nähdä siinä Jumalan läsnäolo ja pystyä sanoittamaan se. Termit voivat
vaihtua, ydin pysyy.
