Helluntaievankelistojen eläkeasiat on
hoidettu huonosti. Jos omaa ahneutta, pyrkyryyttä ja ns. eteensä katsomista ei
ole ollut (erityisen kristillisiähän nuo ominaisuudet eivät ole), niin tyhjän
päälle on jääty ja kansaneläkkeen perusosan varaan, kun eläkepäivät koittavat.
Tilanne ei ole kunniaksi kenellekään.
Kristillisissä piireissä paljon
laajemminkin kuin vain helluntaisaarnaajien osalta on opittu kummallinen käytäntö:
työ ei olekaan työtä. Ainakaan siitä ei makseta palkkaa. Jos sitä varovasti
kysyy, saa ihmetystä ja syyllistämistä osakseen.
– Kuinka sinä nyt noin? Eikö sinulle
riitä, että saat meidän tilaisuuksissa palvella Herraa? Sinähän saat palkan
taivaassa!
Niin annetaan sitten palkaksi
pullakahvit ja puolilämmintä kättä, ehkä joskus osa kilometrikorvauksista.
Palkka taivaassa on kaunis ajatus, mutta
kun sitä tarvittaisiin jo maan päällä, kun pitäisi asua jossakin ja syödä.
Matkustaa ja perhettä elättää.
Olen teeman muunnelmineen kuullut
lukemattomat kerrat. Ryöstöviljely ja hyväksikäyttö koskee myös monia
muusikoita. Nykyisin myös ”oikean työn” tekijöitä. Uskovainen maalari ei saisi
hengellistä yhteisöä työstään tai edes tarpeistaan laskuttaa.
En todellakaan ole vapaaehtoistyötä
vastaan. Se on upea asia. Mutta pakotettua, kiristettyä ja hengellisesti
ujutettua se ei saisi koskaan olla, vaan sydämestä tulevaa.
Eikä todellakaan anna kaunista kuvaa
seurakunnan tai muun kristillisen yhteisön sieluntilasta, jos se väärinkäyttää
jäsentensä tai muiden ammattitaitoa ja työpanosta.
Apostoli Paavali korostaa, että työmies
on palkkansa ansainnut. Puivan härän suuta ei saa sitoa. Paavalin mukaan tämä
on Jumalan kehotus maksaa palkkaa seurakunnissa. (1 Kor. 9:8, 1 Tim. 5:17-18)
Moni noista maksamattomista yhteisöistä
ylpeilee erinomaisella uskollaan ja Raamatun kirjaimellisella tulkinnalla. Ja
hups vain, tuo selvä sanankohta käännetään päälaelleen.
Saatetaanpa myös kehottaa suoranaiseen
veronkiertoon eli rikolliseen toimintaan, mihin linkki seuraavassa:
”Kokousviikonlopun
jälkeen sunnuntai-iltana kun tuli palkanmaksun aika, pyysi seurakunnan pastori
minut takahuoneeseen ja sanoi, että uhri oli niin suuri, että hän ei halua
antaa minulle kuin 300 euroa, ja loput uhrista he käyttäisivät uuden kirkkonsa
tuleviin vuokriin ja kuluihin. Hän neuvoi minua viemään antamansa summan
kirjanpitoon kilometrikorvauksena, jolloin siitä ei tarvitse maksaa veroa. Eli
se oli suorastaan veronkiertoon yllyttämistä. Tämä 300e ei riittänyt kattamaan
edes lakisääteistä kilometrikorvausta.”
