Rouva N.N.
kertoi, miten hänen uuden kotipaikkakuntansa kirkossa tapaamansa ihmiset ovat
nyt vetämässä häntä kahteenkin eri herätysliikkeeseen.
Hän ei
oikein ymmärrä, miksi. Hän on ikänsä uskossa ollut ihminen, joka nauttii
tavattomasti jumalanpalveluksista ja muusta seurakunnan perustoiminnoista. Hän
lukee säännöllisesti Raamattua ja hänellä on ystäviä, joiden kanssa rukoilla ja
keskustella uskonasioista.
Hän ei koe
kaipaavansa muuta, mutta pahalta se tuntuu sanoa noille uusille ystäville.
Olisi myös vaikea valita, mihin liikkeeseen liittyisi, kun nuo kaksi sattuvat
olemaan keskenään eri mieltä.
Rouva N.
muistelee, että hänen nuoruudessaan herätysliikkeet vielä halusivat herättää,
evankelioida, tehdä sisä- ja ulkolähetystä tai mitä sanaa nyt käytetäänkin. Nyt
hän on kokenut monet liikkeistä enemmänkin oikeassa olemisen yhteisöiksi,
joissa tiukka rajanveto muihin on tärkeämpää kuin armon evankeliumi.
-
Niin
että eikö ihminen voi olla aidosti uskossa ihan vain seurakunnan piirissä
liittymättä mihinkään erityisjärjestöön?
Niin hän
kyseli. Mitäpä minä osasin sanoa? En paljon muuta kuin onnitella häntä
uskonelämästä. Olisi kai hyvä pystyä sanomaan ei kiitos niille, joiden
yhteisöihin hän ei tunne tarvetta liittyä. On parempi olla rehellinen kuin
liittyä väärästä velvollisuuden tunnosta.
Itse olen
löytänyt sykkivää hengenelämää niin kansankirkosta kuin sen sisällä toimivista
järjestöistä ja liikkeistä.
Silti rouva
N. pani miettimään, näinkö meidän kristillinen järjestörikkautemme koetaan: jo
uskovien kalasteluna ja riitelevinä kuppikuntina?
Apostolien
tekojen 14:22 oli ennen muotoiltu niin, että Jumalan valtakuntaan mennään monen
ahdistuksen kautta, minkä moni luki, että monen yhdistyksen kautta. Kun muualla
maailmassa ihminen herää uskoon, hänestä tulee seurakuntansa aktiivinen jäsen.
Suomessa hän perustaa uuden kristillisen yhdistyksen…
Ja sinne
taivaaseenkin mennään uskomalla Kristukseen. Ahdinkoakin voi olla luvassa,
mutta toivottavasti hyvin vähän väärää kristittyjen keskinäistä vastakkain
asettelua.
